olen sitten nyt kadonnut ja siirtynyt tänne. ihan kokonaan.

Lumipyry on niitä harvoja asioita, joita rakastan ja jotka saavat tuntemaan, että olen vaihteeksi ihan oikeassa paikassa. Olkoonkin, että nyt valun vettä, näytän surkealta ja kinttuja paleltaa vieläkin. Tunnen jotakin ihmeellistä viehtymystä säähän, vaikka se onkin varmaan maailman tylsin puheenaihe. Tutkailen aina välillä sitä, miltä ilma tuoksuu, minkä väristä valo on ja miten kovaa tuulee.

Mutta asiasta toiseen. Mun sydäntä särkee kahden miehen takia. Toisen käsivarteen haluaisin edelleen tarrata enkä koskaan päästää irti. Toinen taas kierteli kaupassa, psykoosissa, väärissä maailmoissa, sitä olisi varmasti pitänyt auttaa, vaikka se kauempaa katsottuna olikin okei. En kuitenkaan unohda kun se sanoi mulle, että älä oo noin murheellinen.

Olen edelleen lääkitty, parempi mutta en muuksi ole muuttunut. Tähän minään ei kai sitten ole mitään. Olkoon niin, mutta yhden asian olen tällä viikolla oppinut: kun vetää ylle piukan mekon ja hymyilee koko kasvoilla, niin silloin toivottavasti hymyillään takaisinkin.  

Mulla on lääkkeet nyt sieluakin varten. Pelot, joista en ole kenellekään puhunut, pelot, ensamhet. Ja tosiaan, se sisuskaluja repinyt särky on nyt poissa. Välillä jomottaa edelleen, mutta sillä tavalla minä elän. Illan viimeiset savut sateessa on kitkerät. Entä sitten.

Olen retkussa. Pahemman kerran. Niin retkussa, etten saa unta. Mulla on vuoteessa kaksi peittoa ja kaksi tyynyä ja alkovin edessä verhot. Pesä. Ryömin sinne pimeään iltateen jälkeen, vedän molemmat peitot pälle, kylmä, kaikki on paremmin kun saan tuhista ajatukset pois.

Okei. Sen käsivarret on varmaan yhtä paksut kuin mun reidet. Se pystyisi käsittelemään mua. Kukaan ei pysty, kun olen huonona, mutta ehkä se pystyisi. Ihan varmasti. En halua ojentaa sieluani kovin monelle, mutta sille voisin, voisin, jos uskaltaisin ja osaisin.

Että pitääkin toivoa. Järkevintä olisi, jos pitäisin itseni poissa kaikkien luota. Itseni, tärisevät neuroottiset luuni ja likaiset buutsini.

olen vanhempieni kotona, pyyhin käsiäni vieraspyyhkeeseen enkä malta odottaa että lähden taas kotiini. koko ajan on tunne, tunne siitä, että pitäisi olla jossain muualla, että jossain muualla olisi parempi. missä mun sielunikin on, piru vie.

saisipa olla taas junassa, matkalla kohti erakon luolaa. koko ajan on ihmisiä ympärillä. tuntikausia. takerrun heihin ja painan pääni vatsoihinsa kiinni mutta päästän irti melkein heti. liian kauan heitä ja minä tuskastun jos ei viihdytetä, tuskastun enkä osaa peittää sitä. (jos osaisin näytellä, kaikki olisi paremmin.) anteeksi ei tarvitse pyytää, niiden pitäisi jo tietää, tuntevat minut vanhastaan. uusilta pyytäisin, jos osaisin, pyytäisin anteeksi sitä että olen vähän kylmä. kylmä hutikassakin. siitä muistuukin mieleeni - juoda aina ankeat kännit, väistämättä yksinäiset, turhat koska aamulla on taas selvin päin. juoda muttei saada jalkojaan irti maasta. ja sitten tulee vielä sunnuntai. sunday morning coming down.

ne sanovat että olet vapaa, ne sanovat että sulla on se aika ettei tarvitse ketään ajatella, ne sanovat enkä tiedä millä ne tarkoittavat, lämmölläkö vai miksi ne niin sanovat, minua alkaa irvistyttää. totuus se silti on vaan onko totuuttakaan aina pakko ääneen sanoa, eikö voi olettaa että tiedän?

sataa, olen katkera vanha eukko, paiskaan kauniita sanoja seinään ja

nauran päälle vaikka itkettää

kun tiedän että valheita ne on kuitenkin,

kyllä minä sentään itseni tunnen.

silti

on toivoa vaikka kasvot on jo arpeutuneet

ja niin pitääkin olla.

 

olen epätoivoinen, sekaisin, saisinpa sieluni pelastettua

pelastettua jotenkin

- soita mihin vaan -

mutta kun

ei oo paljon mihin soittaa

päivät tuijotan siellä väenpaljoudessa ympärilleni

ympärilleni ja saappaankärkiin

sillä ei se muuta ole

kuin väenpaljous vaan, epämääräinen

mietin yhä mitä siellä teen

mieluummin kävelen ja

kokeilen miltä sade tuntuu tuolla ulkona.