Muilla on jotain minkä vuoksi elää. Suunnitelmia. Toiveita unelmien toteutumisista. Minulla ei ole aavistustakaan elämäni tulevasta suunnasta, mutta silti elän. Ehkä ilman mitään syytä, ja silti se tuntuu välillä aivan hyvältä. Onko tämä sitä vapautta? Vai olenko vain vailla järkeä ja suuntaa?