Tässä on teille hyvä neuvo: hymyilkää väkisten. Typerää, kyllä, mutta tuntuu hauskalta ja alkaa oikeasti hymyilyttämään. Nytkin virnistelen lähinnä demonisesti, mutta kuitenkin.

 

Ensi viikon olen ja varmaan pelaan lautapelejä itsekseni. Jollain tapaa välitän liian vähän asioista ja jollain tapaa taas liikaa siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Kaipaan kuivaa asfalttia.

Musiikista, mun rakkaasta uskonnostanikin tulee välillä vihollinen. Kaikkialla mulle näytetään ja mulle kerrotaan mitä mä en ole ja mitä mulla ei ole eikä koskaan tule olemaankaan.