Mulla on lääkkeet nyt sieluakin varten. Pelot, joista en ole kenellekään puhunut, pelot, ensamhet. Ja tosiaan, se sisuskaluja repinyt särky on nyt poissa. Välillä jomottaa edelleen, mutta sillä tavalla minä elän. Illan viimeiset savut sateessa on kitkerät. Entä sitten.

Olen retkussa. Pahemman kerran. Niin retkussa, etten saa unta. Mulla on vuoteessa kaksi peittoa ja kaksi tyynyä ja alkovin edessä verhot. Pesä. Ryömin sinne pimeään iltateen jälkeen, vedän molemmat peitot pälle, kylmä, kaikki on paremmin kun saan tuhista ajatukset pois.

Okei. Sen käsivarret on varmaan yhtä paksut kuin mun reidet. Se pystyisi käsittelemään mua. Kukaan ei pysty, kun olen huonona, mutta ehkä se pystyisi. Ihan varmasti. En halua ojentaa sieluani kovin monelle, mutta sille voisin, voisin, jos uskaltaisin ja osaisin.

Että pitääkin toivoa. Järkevintä olisi, jos pitäisin itseni poissa kaikkien luota. Itseni, tärisevät neuroottiset luuni ja likaiset buutsini.