Ulkona sataa räntää ja mulla on sisukset aivan sohjona. Joka helvetin päivä on taas pitänyt tapella itsensä kanssa, jos on halunnut saada jotain aikaiseksi. Herääminen sujuu, sen jälkeen on hankala olla. Hankala olla tämän ruumiin ja mielen kanssa.

Tiedetään, olen minä asioita saavuttanut. On mennyt joidenkin asioiden suhteen oikein mukavasti, olen edennyt, pikkuisen mutta ehdottomasti omilla ansioillani. Ja huolimatta siitä, mikä sotku päässäni on, olen pystynyt ajattelua vaativiin asioihin. Arvatkaa välitänkö kärpäsenkakan vertaa, en tietenkään. Jotkut rakastaa haasteita, minä en. Minä vihaan sitä, että pitää jatkuvasti olla ylittämässä itseään. Kaikki tärkeät jutut, projektit, koulutyö, kirjoittaminen, kaikki se vaatii sitä, että nostan stressitason taivaisiin, sitä, että puristan itsestäni kaikki mehupisarat ulos. Siinä sivussa menee palasiksi enkä minä enää oikein jaksa sitä.

Ehkä olenkin kiittämätön itseäni kohtaan.

Totuus minustahan on se, etten minä oikeasti pärjää ollenkaan. En tule pärjäämään ns. aikuisten maailmassa, ja siksi minut pitäisi majoittaa loppuiäkseni hotellihuoneeseen, jossa täytyisi vaan kuunnella musiikkia ja syödä ainoastaan pehmeää leipää. Pimeässä tietenkin, etten joutuisi kohtaamaan itseäni ruumiillisestikaan. Ihan oikeasti. Tahtoisin vain tajun pois.