Tein päätöksiä, joita jotkut tekevät uutena vuonna mutta minä kesäloman alkaessa sillä silloin palaan taas

Elämään tai elottomuuden tylsyyteen, riippuu minusta

YKSI: Kohotan kuntoani. Yhtään kiloa ei tarvitsisi pudota, mutta ei kai siitä haittaakaan olisi. Pointtina olisi, että jaksaisin juosta ja ainakin kulkea bussipysäkiltä kotiin hengästymättä ja että jonnekin kehossani tulisi pinen pikkuinen lihas. Edes.

KAKSI: Purkkirusketan itseäni oikeín kunnolla. Niin että kalpea entinen minä ei näkyisi. Ehtiihän valkeaa nahkaa katsella sitten myöhemminkin.

KOLME: En pureskele kynsiä.

NELJÄ: Kirjoitan, kirjoitan.

VIISI: En tuhlaa rahaa, köyhyys velvoittaa. Luen Ellet sun muut marketissa, pylvään ja lehtihyllyjen suojissa.

KUUSI: En polta nahkaani.

SEITSEMÄN: Käyn puistoissa, ulkona, vaikka kirjan kanssa.

KAHDEKSAN: Pidän surullisen pientä, neljän kurssin mittaista ranskaani yllä, niin että se syksyllä hengittää vielä.

En muista pitikö minun luvata jotain muutakin. Pitikö? Voi miten en oikeasti tykkää tehdä näitä pakotan itseni -lupauksia. Ne ovat niin säälittäviä. Säälittäviä, jos ne jäävät muistikirjan sivulle heilumaan, ja sitten kun niitä aikojen kuluttua luen uudestaan, en voi olla nauramatta ja vihaamatta niitä, jokaista niiden kirjainta ja minun silloista, aikojen takaista kättäni joka on ne kirjoittanut. Säälittäviä ne ovat etenkin, kun niitä toteuttaa ja etenkin, jos niiden kohdalle laittaa jonkinlaisen merkin, raksin.

Vihaan omia potkujani, kannustavia tönäisyjäni, aloita uutta, tee muutos. Ja tekosyitä, miksi ei voi alkaa tehdä.

Kummallisen äkkiä tämän kirjoituksen sävy muuttui.