surku olo.

(jos et löydä surkeudesta mitään hauskaa niin älä lue)

mun kaikkein hilpeimmät lempilaulutkin löi mua bussissa

vaikka kuolasinkin innoissani ikkunassa kun se bussi ajoi niistä tajuttomista lätäköistä

mulla ei ole enää 14-v. applen reisiä eikä pyllyä

ja otsatukka on huonosti

ja vaikka kirjoitin kaksi ihan tajuttoman hyvää psykan esseetä

en saanut nähdä sitä ihmistä jonka halusin nähdä, hymyillä sille, hymyillä sille vähäsen vaikka niin,

en minä voi kelleen kelvata

äiti sanoo pitäis lähteä lappiin mutta mitä minä siellä no piristyisin! no enkä varmasti! minuun iski kammottava lapinihmisfobia

en oikeasti tiedä miksen halua lähteä vai haluanko sittenkin lähteä ja se johtuu siitä etten ole edelleenkään siinä helvetin ajattelun vaiheessa niin että siinäpä sitä ollaan, ei onnistu nämä ongelmanratkaisut

ja nyt äiti vihaa mua eikä meillä ole edes puikkoliimaa

haluaisin vain erakoitua seuraavaksi neljäksi päiväksi syödä suklaamunan päivässä ja olla itsekseni

surkutella

ja surkutella lisää

etten päätyisi siihen tilaan, siihen "pelaan pasianssia/vapaakenttää/jotain muistipeliä tai muuta paskaa" olotilaan jossa ei edes kuule musiikkia joka soi

minun pitää ostaa sitä puikkoliimaa, mennä tuohon kurahanskat ja -puku -keliin