olen vanhempieni kotona, pyyhin käsiäni vieraspyyhkeeseen enkä malta odottaa että lähden taas kotiini. koko ajan on tunne, tunne siitä, että pitäisi olla jossain muualla, että jossain muualla olisi parempi. missä mun sielunikin on, piru vie.

saisipa olla taas junassa, matkalla kohti erakon luolaa. koko ajan on ihmisiä ympärillä. tuntikausia. takerrun heihin ja painan pääni vatsoihinsa kiinni mutta päästän irti melkein heti. liian kauan heitä ja minä tuskastun jos ei viihdytetä, tuskastun enkä osaa peittää sitä. (jos osaisin näytellä, kaikki olisi paremmin.) anteeksi ei tarvitse pyytää, niiden pitäisi jo tietää, tuntevat minut vanhastaan. uusilta pyytäisin, jos osaisin, pyytäisin anteeksi sitä että olen vähän kylmä. kylmä hutikassakin. siitä muistuukin mieleeni - juoda aina ankeat kännit, väistämättä yksinäiset, turhat koska aamulla on taas selvin päin. juoda muttei saada jalkojaan irti maasta. ja sitten tulee vielä sunnuntai. sunday morning coming down.

ne sanovat että olet vapaa, ne sanovat että sulla on se aika ettei tarvitse ketään ajatella, ne sanovat enkä tiedä millä ne tarkoittavat, lämmölläkö vai miksi ne niin sanovat, minua alkaa irvistyttää. totuus se silti on vaan onko totuuttakaan aina pakko ääneen sanoa, eikö voi olettaa että tiedän?