en tiedä enää minkä väriset mun hiukset on, ihon alla silmien ympäriltä

olen sininen ainakin, johtuuko se siitä että puhuin liian kauan yötä itsekseni -

veljeni haisee sipulilta ja pyytää apua enkä osaa auttaa, välillä se pyytää rahaa enkä tahdo antaa koska en tiedä mihin se sen käyttäisi -

ette tiedäkään kuinka yksin olen mutta jos vain voisin olla jossain autiossa paikassa, selkeä oranssi taivas ja tyhjät tiet ja mustat puut, istuisin itsekseni kesäiltaan asti kuistilla

olisi parempi

mutta ei, täällä mä vain matkaan, matkaan pudottelen lasipurkkeja toisten keittiöissä, herään keskellä yötä vieraissa sängyissä enkä tiedä missä olen, päissäni huojahtelen kotitalosta postilaatikolle, aamun posti lumikinokset nauraa, yhtenä päivänä minut noudettiiin jäätyneellä autolla ja kun suljin oven rämäytin puolet jäästä maahan - ja kaupat jotka olivat kiinni ja me väsyneinä - tiedän ettei minua minnekään tahdottu.

joku idiootti on luonut maailmaan peilejä jotta murjottaisin iltaan saakka

itkua ja räkää paidanhelmaan pyyhittynä.

totuus on surullinen: kukaan lapsi ei halua isona tulla minuksi. yhdentekevää. nauran teille mätää nauruani, oppaita miten hengittää miten levätä, minä en ala teitä, vähät terveydestäni ja ihoni rippeistä lattialla.

pääni on täynnä sanoja mutta tulen niistä hulluksi sillä

luoja että vihaan kirjoittamista mutta se on ainoa asia jonka vuoksi elää, ensin kirjoittaa ja sitten vasta mennä, elän myös kävelläkseni ja eikö se ole selvää - vihaan sitäkin -