aamulla heti 6 ja 30 kävelin keittiöön ja halasin isää. sillä on syntymäpäivä. aika hieno aamun ensimmäiseksi teoksi.

bussissa katselin aina välillä edessä istuvan pojan selkää ja harteita, ne oli leveät

se poika istuu usein siinä bussissa.

olen tullut huomanneeksi että minä kyllästyn ihmisiin. yhdenkin tapasin joku aika sitten, silloin se oli komea ja pitkä paljon pitempi minua mutta minä olen tottunut ja kyllästynyt. kyllästynyt. ja jotkut ihmiset ovat vain mukavia ja siinä se. sitten olen huomannut että yksi ihminen onkin aika lailla idiootti ja tajuttoman naiivi vaikka luuleekin olevansa muuta (puhuu siitä että luki sartrea ja baudelairea ja katsoo vain taide-elokuvia ja että on parempi kuin muut) (mutta ei olekaan parempi) (vaan kakara, ja taitaa olla niin että täytyy olla aika hitonmoisen naiivi jotta MINÄ pystyn sanomaan siitä jotain. koska en minä semmoisiin asioihin kiinnitä huomiota.)

mutta oikeastaan se ei haittaa, eivätkä asiat ehkä olekaan noin, ehkä he eivät olekaan tuollaisia (mikä on yleensä minun mielipide) sillä tiedättekö mitä minä pidän kaikista heistä idiooteista jotka eivät ole minun.

minä en omista yhtään ihmistä

eikä kukaan minua.

(voi ei tämä teksti vain paisuu ja paisuu ja paisuu!!!!!)

minua epäilyttää että herätän jotain suojelun ja äidillisen säälin tms tunteita. tarkoitan että ihmiset varmaan luulevat että olen heikko, ainakin jotkut jotka katsovat muita suht tarkasti. psykologian-uskonnon opettaja. nyt haihtunut ystäväni yläasteelta. aika moni niistä vain mukavista ihmisistä, jotaka varovat etteivät lyttää minua. nti alokaskin (no sen nyt ymmärtää ja se on ihan hauskaa että se ajattelee että olen pieni). mutta että psykologian-uskonnon opettaja. sen katse on pora.  

hah, enhän minä ole edes mitenkään pikkulapsimaisen söpö. paitsi että nukkuessani näytän kuulemma ihan vauvalta. mutta en muuten.

apua minä olen lapsi

mitä minä valitan ihmisistä  en itsekään ole mikään erikoisuus?

?

?

Arinalle kiitos kommentista :)

lempivauvani on tosiaan kuollut. oikeastaan en ole surenut asiaa juuri yhtään, mikä varmaan kuulostaa kauhealta mutta mikä myös osaksi johtunee ylppäreistä. enpä ole surenut en. oikeastaan sillä ei olisi minuun itseeni niinkään suurta vaikutusta jos kaikki rotat olisivatkin kuolleet. sittenpä olisivat ja lattiaa pitäisi luututa ehkä vähän vähemmän. koska onhan minun äitinä olemiseni aikamoinen rasite varmaan kaikille meille (vaikka olenkin onnistunut romantisoimaan, aina minä romantisoin, olen lukenut aika hyvin muumeja kai, no anyway onnistunut romantisoimaan tämän huonon äitiyteni).

rottavauva kuoli luultavasti johonkin aivojuttuun, sillä se ei ollut mikään korva- eikä häntäjuttu.

tulin kotiin ja se ei pystynyt liikkumaan vaan pyöri todellakin pyöri ja kieri ympäriinsä kun yritti liikkua eikä päässyt jaloilleen.  ja pelästyin. aivan hullusti. se sai lääkettä mutta ei mitään. minua vain kammottaa nämä kituvat elukat niin hirveästi. joka tapauksessa, pieni pahaa-aavistamaton vauvani piti tappaa ja siellä se on jossain tyrnävällä. yhtenä tuhkana muiden pikku elukoiden kanssa. 

toivottavasti niiden sielut ei sekoitu.