Lumipyry on niitä harvoja asioita, joita rakastan ja jotka saavat tuntemaan, että olen vaihteeksi ihan oikeassa paikassa. Olkoonkin, että nyt valun vettä, näytän surkealta ja kinttuja paleltaa vieläkin. Tunnen jotakin ihmeellistä viehtymystä säähän, vaikka se onkin varmaan maailman tylsin puheenaihe. Tutkailen aina välillä sitä, miltä ilma tuoksuu, minkä väristä valo on ja miten kovaa tuulee.

Mutta asiasta toiseen. Mun sydäntä särkee kahden miehen takia. Toisen käsivarteen haluaisin edelleen tarrata enkä koskaan päästää irti. Toinen taas kierteli kaupassa, psykoosissa, väärissä maailmoissa, sitä olisi varmasti pitänyt auttaa, vaikka se kauempaa katsottuna olikin okei. En kuitenkaan unohda kun se sanoi mulle, että älä oo noin murheellinen.

Olen edelleen lääkitty, parempi mutta en muuksi ole muuttunut. Tähän minään ei kai sitten ole mitään. Olkoon niin, mutta yhden asian olen tällä viikolla oppinut: kun vetää ylle piukan mekon ja hymyilee koko kasvoilla, niin silloin toivottavasti hymyillään takaisinkin.