En aio lopettaa tätä blogia ihan näin vain. Olen liian itserakas ja kaikkea. Mitä mulle sitten kuuluu? Ja kuuluuko se yhtään kellekään että mitä mulle kuuluu, mitä teen elämässä ja muuta. Olen kyllästynyt ihmisiin. Itserakkaita ja kaikkea. Luulevat olevansa tärkeitä, ihmeellisiä, ainutlaatuisia. Hymyihin en kuitenkaan ikinä kyllästy. Pätkäisin taas otsatukkani ja hymyilyttää enemmän. En kerro asioita ja välillä taas kerron kovaan ääneen. Olen surullinen, olen iloinen, sitä minulle kuuluu. Syksy ja minä rakastuinkin niin että hups vain eikä ole yhtään kivaa. Sitä minulle kuuluu.

Olen ymmärtänyt hyvin paljon.

Senkin, että suru on kauneinta maailmassa ja että runoni ovat kakkaa enkä tule koskaan niin hyväksi pianistiksi kuin haluaisin.

Tajusin että olen hirmuisen älykäs, tiedonhaluinen ja tyhmä yhtä aikaa. Tajusin että maailma yrittää häikäistä minut uskomaan ettei näin ole hyvä olla. Vaikka minun on ihan saakelin hyvä olla!

Lisäksi tiedän ettei tätä kukaan lue mutta vielä paremmin tiedän ettei se haittaa koska minä olen minä eikä minulla muuta ole ja se on ihan saakelin ookoo.

Tällä hetkellä, juuri nyt, mun maha on pipi ja hampaita kolottaa ja huvittelen SudenPentuKenraaliArvonimiGeneraattorilla. (Suosittelen. Olen ihan koukussa tähän.) 

Ja voilà, tässä on ehkä tähän asti paras arvonimeni: Ainaisesti Puikelomainen ja Painajaismaisen Luonnonraikas Elämäntaiteilija, Betoninharmaa Liesituuletinasentaja, Oikkuileva Sateentekijä sekä Suurenmoisen Omalaatuinen Moniottelija.